Duginin Suomi-kuva

MARKKU SIIRA

–

Aleksandr Dugin on venäläinen politologi, filosofi ja eurasianismin puolestapuhuja. Eurasianismin juuret juontavat slavofiiliajattelijoihin, jotka Nikolai Trubetskoin johdolla kehittelivät ajatusta Venäjästä, joka ei olisi itämainen mutta ei länsimainenkaan. Varhaiset eurasianistit katsoivat, että Neuvostoliitto tulisi ennen pitkää kehittymään uudeksi kansalliseksi, ei-eurooppalaiseksi ja ortodoksikristilliseksi yhteisöksi, jättäen taakseen proletaarisen internationalismin ja militantin ateismin. Neuvostoliiton romahdettua Aleksandr Dugin nousi uudelleen määritellyn eurasianismin johtavaksi esiintuojaksi. Duginille eurasianismi on erityisesti amerikkalaisjohtoisen merivallan ja euraasialaisten maavoimien geopoliittista taistelua; atlanttisen liberalismin murtamiseksi tarvitaankin Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous.

56-vuotias Dugin on toiminut Moskovan valtionyliopiston professorina ja johtanut sen sosiologian laitoksella toimivaa konservatismin tutkimuskeskusta. Ennen tätä hän on ollut mukana lukuisten poliittisten ryhmien toiminnassa; 80-luvulla Dugin liittyi ensin fasistiseksi ja antisemitistiseksi miellettyyn Pamjat-järjestöön, joka kritisoi Gorbatšovin perestroikaa, varoitteli sionisteista ja vapaamuurareista. Pamjat ei ollut kuitenkaan Duginin mielestä kyllin kehittynyt järjestö, eikä se piitannut Duginin traditionalismista. 90-luvun alkupuolella Dugin kuului myöhemmin kiellettyyn kansallisbolševistiseen puolueeseen. Hän oli myös mukana kirjoittamassa 1993 perustetun, Gennadi Zjuganovin johtaman, Venäjän federaation kommunistisen puolueen ohjelmaa; Duginin vaikutuksesta ohjelman sävy olikin enemmän nationalistinen kuin sosialistinen.

Tsarismin ja stalinismin ihannointi, samoin kuin esoterismi ja kaikenlainen mystiikka, venäläiseen kansallismielisyyteen yhdistettynä, eivät myöskään ole olleet Duginille vieraita, ja häneltä löytyykin vuosien varrelta kirjoituksia myös näistä aiheista. Dugin on niinikään perehtynyt traditionalistisen koulukunnan edustajien, René Guénonin ja Julius Evolan, ajatuksiin. Tästä taustasta huolimatta hän kuuluu nykyään Venäjän ortodoksiseen vanhauskoisten kirkkoon, joka sai alkunsa 1600-luvulla ortodoksiseen liturgiaan kaavailtuja muutoksia vastustavana kansanliikkeenä. Parrakasta, melankolisen näköistä Duginia on tituleerattu lännen mediassa nykyajan Rasputinina ja ”Kremlin ideologina”, ja hänen vaikutusvaltaansa Putinin valtakaudella on milloin liioiteltu, milloin vähätelty. Dugin on päätynyt Yhdysvaltojen pakotelistalle ja Ukraina on nimennyt hänet persona non grataksi.

Dugin on kirjoittanut kirjoja geopolitiikasta, konservatiivisesta vallankumouksesta, Putinista, Martin Heideggerin filosofiasta, kristillisestä eskatologiasta, sekä erityisesti omasta neljännestä poliittisesta teoriastaan (4PT), joka hänen mukaansa ylittää niin sosialismin, fasismin kuin länsimaisen liberalisminkin. Viime vuosina Duginin teoksia on käännetty lukuisille eri kielille, myös englanniksi, saksaksi, ruotsiksi ja ranskaksi. Hänellä on yhteyksiä myös eurooppalaiseen uusoikeistoon, esimerkiksi ranskalaiseen Nouvelle Droiteen, jonka pääfilosofi Alain de Benoist on Duginin tavoin kritisoinut kirjoituksissaan liberalismia, globalisaatiota, maahanmuuttoa ja amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa. Duginin ajatuksista ollaankin kiinnostuneita etenkin eri maiden Amerikka -ja liberalismikriittisten keskuudessa. Tosin Duginin eurasialaisuus asettaa kansallismielisyyden tukemiselle kuitenkin tietyt ehdot:

Pidän valkoisia nationalisteja liittolaisina silloin, kun he vastustavat modernismia, globaalia oligarkiaa ja liberaalikapitalismia, toisin sanoen kaikkea sitä, joka pyrkii tappamaan kaikki etniset kulttuurit ja perinteet. Nykyaikainen poliittinen järjestys on lähinnä globalistinen ja perustuu täysin yksilön identiteetin ensisijaisuuteen yhteiskunnassa. Se on huonoin järjestys, joka on koskaan ollut olemassa ja se on tuhottava kokonaan. Kun valkoiset nationalistit vahvistavat Euroopan kansojen perinteitä ja kulttuuria, he ovat oikeassa. Mutta kun he hyökkäävät maahanmuuttajia, muslimeja tai muiden maiden kansallismielisiä vastaan historiallisten konfliktien pohjalta; tai kun he puolustavat Yhdysvaltoja, Atlanttia, liberalismia tai moderniutta; tai kun he kokevat valkoisen rodun (joka synnytti moderniuden sen olennaisilta ominaisuuksiltaan) korkeimpana ja muita heikompina, olen täysin eri mieltä heidän kanssaan. (Alexander Dugin on “White Nationalism” & Other Potential Allies in the Global Revolution)

Dugin on vieraillut pari kertaa Suomessa Venäjä-aktivisti Johan Bäckmanin järjestämissä tilaisuuksissa vuosina 2014 ja 2017. Suomessa vieraillessaan Dugin on puhunut erityisesti EU:n ja NATO:n edustamasta liberaalista totalitarismista, Suomen geopoliittisesta asemasta, meneillään olevasta informaatiosodasta, sekä suomalais-ugrilaisuudesta, sen historiasta ja sen muodostamasta ”omasta ainutlaatuisesta sivilisaatiosta”. Yle Areenan Horisontti-ohjelman arkistossa on ainakin vielä kuunneltavissa ohjelma ”Liberalismi on tullut hulluksi”, jossa toimittaja Samuli Suonpää haastattelee Duginia Suomen vierailulla.

Liberalismin kritiikissään Dugin onkin mielestäni parhaimmillaan. Liberalismi näyttäytyy Duginille nihilistisenä filosofiana, joka vaatii vapautta kaikenlaisesta kollektiivisesta identiteetistä, mutta ei tuota mitään myönteistä perinteisten mallien hylkäämisen tilalle. Aiemmin, kilpaillessaan totalitaaristen ideologioiden – kommunismin tai fasismin – kanssa, liberalismi näytti äkkiseltään konkreettiselta ja houkuttelevalta vaihtoehdolta. Mutta kun nämä totalitarismin muodot voitettiin, liberalismin nihilistinen luonne paljastui: se ei ollutkaan myönteisen, vaan negatiivisen vapauden ideologia, joka pyrkii uudelleenmäärittelemään niin sukupuolisuuden kuin myös rapauttamaan kokonaisten kansojen kulttuurit ja sivilisaatiot. Dugin luottaa kuitenkin siihen, että liberalismin jälkeinen aika on koittamassa.

Viime vuoden joulukuussa ilmestynyt Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva on tietääkseni ensimmäinen suomalainen julkaisu Duginilta. Bäckmanin blogissa mainitaan Duginin kirjoittavan moniosaista sivilisaatiosarjaa, ja nyt suomeksi käännetty, omana kirjanaan julkaistu teksti on käsittääkseni osa tätä laajempaa sarjaa. Kirja käsittelee suomalaisia ja Venäjän suomalais-ugrilaisia kansoja näiden mytologioiden ja shamanistisen uskomusten kautta. Kirjassa on myös erityisesti suomalaiselle lukijalle laadittu esipuhe. Aiemmin muutamia Duginin kirjoituksia löytyy suomenkielellä 4PT-verkkosivustolta, jossa tässäkin kirjassa julkaistu essee, Suomen idea – Mietteitä suomalaisesta identiteetistä ja rajaseudun politiikasta, on aiemmin julkaistu.

Dugin väittää arvostavansa ja ihailevansa suomalaisperäistä kulttuuria. Hän pitää suomalaisuutta itsenäisenä ja kulttuurisesti merkittävänä Venäjän ”vuosisataisena kumppanina”. Venäläisyys itsessään muodostuu slaavilaisuuden ja suomalais-ugrilaisuuden yhdistelmästä. Toisenlaistakin tekstiä häneltä toki löytyy. Duginin vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassa Osnovy geopolitiki (Geopolitiikan perusteet), Suomen mainitaan kuuluvan Venäjän etupiiriin, osana Euraasian imperiumia. Lievästi sanottuna erikoisen kuuloisessa kirjassa ehdotetaan jopa, että Etelä-Suomi yhdistettäisiin Karjalan tasavaltaan ja Pohjois-Suomi lahjoitettaisiin Murmanskin aluehallinnolle. Dugin on Suomen vierailujensa yhteydessä kieltänyt, että olisi koskaan esittänyt Suomen varsinaista liittämistä Venäjään. Hänen halunsa nostaa Venäjä moninapaisen maailmanjärjestyksen yhdeksi keskeiseksi mahtivallaksi on kuitenkin selvää. Geopolitiikassa Dugin on saanut vaikutteita belgialaispoliitikko Jean-François Thiriartilta, joka visioi jo 1950-luvulla Dublinista Vladivostokiin yltävästä symbioottisesta eurooppalais-venäläisestä imperiumista. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että ainoa visio, joka on toteutumassa nyky-EU:n puitteissa, on Richard Coundenhove-Kalergin käsialaa.

Mikä sitten on itse Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historian ja maailmankuvan varsinainen anti? Jos haluat tietää urarilaisten kansojen fenotyypistä, nenetsien shamanismista, Udmurtien Suurestä Äidistä Jomusta, mordvalaisten Kuzka-jumalasta, marien uskonnosta tai suomalaisesta karhun palvonnasta, tarjoaa kirja sukukansalliset hetkensä. Näkisinkin, että jos unohdetaan johdannon geopoliittisempi sävy, kirjan varsinainen kohderyhmä voisivat olla kulttuuriantropologiasta kiinnostuneet, suomenuskoiset ja eklektiset uuspakanat. Kirjassa vilisee sankka joukko ugrilaisia mytologisia hahmoja, esikristillisen ajan jumaluuksia ja uskomusjärjestelmiä, kristinuskoa käsitellään vain nimeksi. Eli jos ”Turaanin Logos”, ”uralilaisen maailman geosofia” tai ”yleiseuraasialainen apofaattinen riimukirjoitusjärjestelmä” kiinnostavat, niin ehkä kirja löytää lukijansa.

Itseäni kirjassa kiinnosti suoraan sanottuna lähinnä sen esipuhe. Siinä Dugin menee tutumpiin aiheisiin ja käsittelee suomalaisuutta ja venäläisyyttä omasta näkökulmastaan. Eksentrinen Dugin jaottelee suomalaisia hieman hassusti länsimyönteisiksi ”valkosuomalaisiksi” ja euraasialaisiksi ”punasuomalaisiksi”, mikä toi mieleen jotain sisällissodan aikaista. Mutta olkoon. Dugin jatkaa historialuentoaan ja kertoo myös, kuinka Ruotsin vallan aikana suomalaisiin vaikuttivat germaaninen protestantismi ja länsieurooppalaisuus, kun taas Venäjän keisarikunnan alaisena suomalaiset saivat ortodoksisia ja euraasialaisia vaikutteita. Suomalaisia ei kuitenkaan varsinaisesti koskaan ”venäläistetty”, ja tämän johdosta heistä kehittyikin Duginin mukaan itsenäinen ja monisärmäinen rajaseudun kansakunta.

Duginin mielestä suomalaisen identiteetin saattaa vääristää yhtälailla ”liian suuri määrä länttä” kuin myös ”liian suuri määrä itää”. Tästä tulee mieleen vanha ”kolmannen position” poliittinen visio, jonka englanninkielinen slogan oli ”Neither Moscow nor Washington”. Onko tämä Duginilta vain propagandistinen lausuma vai rehellinen mielipide? Hän maalaileekin Suomesta mahdollista neutraalimman, pragmaattisen politiikan mallimaata koko mannerpuoleiselle Euroopalle. Suomi on kuitenkin nykyisten päättäjiensä aikana muuttunut nopeasti euroatlantistisen, kosmopoliittisen ja liberalistisen lännen vasalliksi Duginin visioimaa kollektivistista, hengellistä ja traditionalistista Eurasiaa vastaan. Vaikka Venäjän poliiittisen johdon ja Duginin suunnitelmissa lienee reaalipoliittiset eronsa, on Venäjän johtama Euraasian talousunioni kuitenkin jo olemassa. Liiton jäsenmaita ovat Venäjä, Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan ja Kirgisia. Myös Iran on keskustellut unionin virkamiesten kanssa vapaakauppasopimuksesta, jolla voitaisiin edistää Iranin liittymistä Euraasian unioniin. Tästä on kuitenkin vielä matkaa Duginin lopullisiin tavoitteisiin, ja Yhdysvallat yrittää säilyttää maailmanpoliittisen vaikutusvaltansa vaikka väkisin.

Duginin 108-sivuisen suomikirjan varsinainen historiallinen anti jää lopulta aika vähäiseksi, sillä mytologinen aineisto on suorastaan hengästyttävää. Lopulta kalevalainen kansaperinnekin nostetaan esiin Väinämöisineen kaikkineen. Onko tämä kaikki vain estetiikkaa politiikalle ja ”hybridivaikuttamista”, jolla Dugin haluaa löytää Suomesta venäjämielisiä hengenheimolaisia, mene ja tiedä. Uskoisin, että hän on myös aidosti kiinnostunut käsittelemistään aiheista.

Suomeksi kannattaisi ehkä kääntää myös Duginin neljättä poliittista teoriaa käsitteleviä kirjoja, jotka ovat tätä julkaisua mielenkiintoisempia. Ne käsittelevät perinpohjin liberalismin, kapitalismin ja individualismin radikaalia hylkäämistä. Erikoiseksi Duginin poliittisen teorian tekee myös sen kytkeytyminen Heideggerin filosofiaan, jonka ymmärtäminen ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Mutta ehkäpä venäläisesti maustettu ”heideggerilainen radikaalikonservatismi” löytäisi opiskelijansa.

–

–