TIISTAI-ILTANA 10. huhtikuuta 1990 presidentti Mauno Koivisto pudotti tv-kameroiden edessä pommin.
Se putosi historian taitekohtaan. Baltian maat olivat keväällä hyvää vauhtia irrottautumassa Neuvostoliiton kontrollista.
Suomen maarajojen lähellä Inkerinmaalla oli myös liikehdintää. Sieltä oli tullut siirtolaisia maahamme. Se herätti hämmennystä ja virallinen Suomi vaati heiltä oleskelulupaa.
Baltian itsenäistymispyrkimysten tukemisen suhteen Koivisto oli ollut nihkeä, mutta inkeriläisien muuttajien asemaa hän fundeerasi odottamattoman selväkielisesti.
”Heihin kyllä soveltuvat nämä takaisin muuttajien kriteerit, vaikka nämä suvut ovat siellä varsin pitkään eläneetkin.”
Se oli siinä. Tieto Suomen presidentin näkemyksestä kantautui sähkösanoman lailla Inkerinmaalle. Sana soveltua terävöityi inkeriläisten mielissä selkeäksi lupaukseksi: suomalaiset sitoutuvat ottamaan Leningradin ympäristössä Inkerinmaalla asuvat suomalaiset vastaan siinä missä vaikka työn perässä Ruotsiin muuttaneet.
INKERIMAALLE eli nykyisen Pietarin kaupungin ympäristön maaseudulle suomalaisia muutti 1600-luvulla, kun alue oli Stolbovan rauhassa 1617 liitetty Ruotsiin. Inkerinsuomalaiset pitivät uskontonsa ja kielensä.
Venäjän vallankumouksen melskeissä suomalaiset rohkaisivat inkeriläisiä nousemaan kapinaan ja taistelemaan oman valtionsa perustamiseksi. Kapina kukistettiin ja Tarton rauhassa 1920 osa Inkerinmaata jäi suomalaisten pettymykseksi väärälle puolelle rajaa. Kun puna-armeija marssi kapinallisiin kyliin, ne joutuivat hävityksen kohteeksi.
Itsenäistymispyrkimykset olivat herättäneet myös Stalinin epäluulot. Inkeriläiset, joiden passissa luki ”suomalainen”, joutuivat 1930-luvulla Stalinin vainojen kohteeksi. Suomen lähialueella toteutettiin etninen puhdistus. Yli 100 000 inkerinsuomalaisen yhteisö kutistui muutamassa vuodessa 40 000–50 000 ihmisellä.
Inkerin kansannousun aiheuttamat kärsimykset olivat sitä kunniavelkaa, jonka maksaminen oli Koiviston lausunnon takana.
Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija miehitti osan Inkerinmaasta. Suomi tarvitsi sota-aikana työvoimaa ja Saksa luovutti yli 63 000 suomen kieltä taitavaa inkeriläistä Suomeen. Inkeriläisiä liittyi myös vapaaehtoisesti Suomen armeijaan.
Rauhansopimuksen mukaan Suomi joutui luovuttamaan 55 000 inkeriläistä takaisin Neuvostoliittoon. Heitä pidettiin epäluotettavina eikä inkeriläisiä päästetty kotiseuduilleen vaan sijoitettiin yleensä kurjiin olosuhteisiin eri puolille Neuvostoliittoa. Osa joutui vankileireille. Erityisen kova kohtalo oli niillä inkeriläismiehillä, jotka olivat taistelleet vapaaehtoisina Suomen armeijassa.Pasi Jaakkonen
Inkerissä keväällä 1943: suomalaisen siirtokomission jäseniä Kupanitsan Serepitsan kylässä vain viitisenkymmentä kilometriä Leningradista.