Hyppää pääsisältöön

Kylmän sodan suomalaisagentit: käsikirjoitus

Elokuussa 1990 Italian pääministeri Giulio Andreotti saa aikaan kovaa säpinää. Andreotti paljastaa maan parlamentissa koko Länsi-Euroopan mittaisen, salaisen vastarintaverkoston Gladion.

Vuoden päästä täällä Pohjolassa kohistaan. Länsinaapurissa epäillään, että kommunisminvastainen iskujoukko Gladio toimii paitsi Ruotsissa myös Suomessa. Virallinen Suomi kiistää.

Puolustusministeri Elisabeth Rehn 15.8.1991 TV-Nytt: ”Jag har fått den informationen, att definitivt ingenting har skett. Att det här man inte känner till. Att man är stort frågetecken. Så det här kan jag gärna berätta vidare föt det är eksakt den informationen jag har fått.”

Myös tiedustelukenraali Raimo Heiskanen antaa Yleisradiolle lausunnon asiasta. Hänen mukaansa Suomen sotilastiedustelulla ei ole ollut tietoa väitetystä vastarintatoiminnasta. Heiskanen toimi vuosikymmenen Suomen armeijan tiedustelupäällikkönä.

MOT kertoo tänään, että Suomessa todella toimi vuosikymmenten ajan salainen maanalainen armeija. Se vakoili mm. Neuvostoliittoa ja Urho Kekkosta CIA:n ja Naton laskuun.

Lännettämispuuha alkoi vaivihkaa heti sotien jälkeen – jo 40-luvun lopulla. Salaisella asialla olivat vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit.

Kylmän sodan suomalaisagentit

*RUOTSIN PÄÄMINISTERIN OLOF PALMEN MURHA TUKHOLMASSA 1986*

*ITALIAN BOLOGNAN POMMI-ISKU 1980*

*ITALIAN PÄÄMINISTERIN ALDO MORON SIEPPAUS JA MURHA ROOMASSA 1978*

*KREIKAN EVERSTIJUNTAN VALLANKAAPPAUS 1967*

*BRABANTIN TERRORI-ISKUT BELGIASSA 1982-85*

Koko läntisen Euroopan kattanut salainen vastarintaverkosto on noussut esiin lukuisten murhien, kidnappausten, pommi-iskujen, vallankaappausten ja terroritekojen yhteydessä. Tarkoitus on ollut laittaa väkivalta vasemmiston piikkiin.

Nämä niin sanotut stay behind -ryhmät perustettiin toisen maailmansodan jälkeen. Länsivallat halusivat varautua NL:n hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta.

Poliittisen historian professori Kimmo Rentola, Helsingin yliopisto: ”Kolmas maailmansota oli ilmassa varsinkin Korean sodan aikana erittäin paljon. On osoittautunut, että kyllä sitä oli syytäkin pelätä silloin.”

Verkoston taustalta löytyvät Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA ja Britannian ulkomaitten vakoilusta vastaava MI6.

CIA ja sen yhteistyökumppanit houkuttivat yksityishenkilöitä vaarallisiin tehtäviin. Läntiset tiedustelupalvelut kouluttivat agentteja ja perustivat varustekätköjä, joissa oli aseita, ammuksia, räjähteitä ja radiolaitteita.

Suomessa elettiin 1940-luvun lopulla veitsenterällä. Sodan jäljiltä maan tilanne oli jännittynyt, ja työpaikoilla esiintyi vakavia levottomuuksia. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, valmistautuuko Neuvostoliitto miehittämään maan ja mitkä olivat suomalaiskommunistien tavoitteet.

Yliopistotutkija, fil.tri Aleksi Mainio, Helsingin yliopisto: ”Toisen maailmansodan jälkeen, jatkosodan jälkeen Suomeen saapui valvontakomissio, tapahtuu isoja muutoksia ja yhtäkkiä myös amerikkalaisten ja brittien pitää uudelleen arvioida, miten he voivat toimia Suomessa.”

Länsivaltojen mielestä Neuvostoliitto uhkasi Suomea enemmän kuin mitään muuta Euroopan maata. Niinpä Nato-henkinen vastarintaverkosto ulotti toimintansa myös puolueettomaan Suomeen.

Mainio: ”Me ehkä välillä liiankin helposti ajatellaan, että no joo, toisen maailmansodan jälkeenhän Suomi oli suomettunut ja silleen, mutta oikeasti, jos me katsotaan 50-luvun maailmaa, niin oikeastaan kaikkea muuta.”

Sotilasliitto Nato johti ja koordinoi Gladio-maiden toimintaa. Organisaation tiedustelupomot kokoontuivat säännöllisesti Naton päämajassa – ensin Pariisissa ja sitten Brysselissä. Myös suomalaiset osallistuivat näihin tapaamisiin.

Tietokirjailija, journalisti Jukka Rislakki: ”On se kuitenkin erikoista, että suomalaiset upseerit käyvät salaa Brysselissä. Että jotain siellä on tapahtunut.”

MOT: ”Oliko tää stay behind –verkosto tämmönen eräänlainen Naton maanalainen haara?”

Rislakki: ”Nimenomaan joo – niin kun sanotaan: Naton salainen armeija.”

Latvian Jurmalassa asuva tietokirjailija Jukka Rislakki on vuosia selvitellyt Operaatio Gladion Suomen haaraa. Nyt hän on edennyt tutkimuksissaan siihen pisteeseen, että on tietoineen valmis tulemaan julkisuuteen. Rislakki on kirjoittanut parisenkymmentä teosta mm. vakoilusta ja salaisesta sodankäynnistä.

Rislakki: ”Se oli länsimaiden sponsoroima suomalainen verkosto, joka oli rakennettu NL:n miehityksen tai kommunistien valtaan nousun varalta.”

Rislakki: ”Se oli sotilaallisluonteinen sikäli, että verkostolla oli radioita ja räjähdysaineita ja aseita. Eli kyllä ne olivat valmistautuneet aseelliseenkin vastarintaan.”

Rentola: ”Siihen oli värvätty suomalaisia kaukopartiomiehiä ja muita tahoja, jotka olivat kiinnostuneita ja halukkaita tämmöiseen yhteistoimintaan - ja joilla oli kokemusta sodan ajalta.”

MOT: ”Mitä nää mainitsemanne muut tahot lähinnä olivat?”

Rentola: ”No esimerkiksi entisiä tiedustelumiehiä, jotka osasivat venäjää ja jotka olivat olleet tekemisissä venäläisten kanssa.”

Yksi tällainen tiedustelumies oli Vladi Marmo, sodanaikaisen kaukopartion johtaja ja reservin majuri. Marmo oli syntynyt vuonna 1914 Moskovasta 360 km etelään sijaitsevassa Orjolissa, Keski-Venäjällä. Hänen vanhempansa pakenivat Venäjän bolshevikkivallankumouksen melskeistä Suomeen.

Sotahistorian harrastaja Juhani Pulkkinen: ”Suomeen tullessa he oli täysin puilla paljailla ja isä sai työpaikan jostakin sahalta Käkisalmessa ja pääsivät… niin kun jollain tavalla saivat toimeentulon sieltä.”

Juhani Pulkkinen on eläkkeellä oleva vuori-insinööri ja sotahistorian harrastaja. Pulkkisella ja Vladi Marmolla on yhteinen vuorimiestausta. Pulkkinen kertoo, että Marmo toimi Suomen Gladio –verkoston keskeisenä organisoijana.

Pulkkinen: ”Kun sota päättyi ja varauduttiin tähän miehitykseen, niin hän oli jo silloin nimetty tämmöseksi kaukopartiotiedustelun erääksi organisoijaksi. Ja kun sitten tämä tiedustelu siirtyi Naton kiinnostuksen kohteeksi, niin tämä organisaatio jatkoi tavallaan toimintaansa hyvin salaisena.”

Suomesta ryhdyttiin 1940-luvun lopulla lähettämään vakoilijoita itärajan yli. Marmon ja kumppanien toimeksiantajana oli sotilasliitto Nato. Suomalaisagentit välittivät läntisille tiedustelupalveluille tietoja NL:sta.

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi maa Marmon jalkojen alla poltella.

Pulkkinen: ”Hän oli niin paljon jo toiminut näissä tiedusteluasioissa, jotka liittyivät Natoon, että hänen asemansa alkoi jo olla vaarallinen. Että mahdollisesti brittiläiset kutsuivat hänet Sierra Leoneen, että hän pääsisi tuota niin mahdollisesta syytteestä.”

Marmo palasi läntisestä Afrikasta Suomeen vuonna 1956. Geologisen tutkimuskeskuksen GTK:n johtoon hänet valittiin neljä vuotta myöhemmin.

Jukka Rislakin mukaan on vaikeaa arvioida Vladi Marmon kaltaisten suomalaisten Gladio –aktivistien lukumäärää.

Rislakki: ”Ohje länsivalloilta oli, että työskennellään viiden miehen soluissa, viiden miehen ryhmissä. Kuinka monta tällaista viiden miehen ryhmää sitten oli, en pysty sanomaan, mutta ei varmaankaan nyt puhuta tuhansista ihmisistä. Ehkä sadoista.”

Rislakki: ”Kaikkiaan tässä Naton salaisessa armeijassa oli kuulemma noin 50 000 miestä 16 Euroopan maassa.”

Suomalaisvakoilijoiden tiedot palvelivat länsimaiden lisäksi myös kotimaan puolustusvoimien johtoa. Itärajan takana tarkkailtiin mm. lentokenttiä sekä puna-armeijan joukkojen sijoituksia, kuljetuksia ja mahdollisia keskityksiä sekä aseistusta, varusteita ja kasarmeja.

Tiedustelijat olivat aseistettuja ja aseita myös käytettiin. Kaikki eivät reissuiltaan elävinä palanneet.

Rislakki: ”Yksi tapettiin Suomen puolella rajaa, yksi katosi. Yksi ammuttiin paetessaan NL:sta. Oli kaikenlaista joo. Ammuttiin venäläisiä rajan toisella puolella ja kyllä kuoltiin ja haavoituttiin myös itse.”

Tiedustelijat oli ohjeistettu, että kiinni ei saa jäädä. Rislakin mainitsema Suomen puolelle tapettu oli Onni Saukkonen, joka oli lähellä Kajaania joutunut auton yliajamaksi. Häntä epäiltiin kaksoisagentiksi ja hänen kuolemaansa liittyi paljon huhuja.

Syyskuussa 1951 venäläiset ampuivat vakoiluretkeltä palaamassa olleen suomalaismiehen Vuoremijokeen. Vuoden päästä Muurmanskin alueelle edennyt suomalainen tiedustelijakaksikko surmasi NL:n rajasotilaan.

Salaperäisesti jäljettömiin kadonnut suomalaisagentti oli Karjalan Raudusta lähtöisin ollut reservin luutnantti Heikki Määttänen.

Neuvostoliittoon tehtyjen vakoilureissujen lisäksi organisaatio kätki aseita, ammuksia, räjähteitä ja varusteita.

Rislakki: ”CIA:n ohje ainakin Pohjoismaisen verkoston jäsenille oli, että kätköjen pitäisi… jokaisen kätkön pitäisi riittää vuoden tarpeisiin. Eli niin paljon elintarpeita, polttoainetta ja ampumatarvikkeita.”

Lisäksi verkoston jäsenet miinoittivat siltoja ja teitä sekä harjoittelivat sissisotaa ja sabotaasia.

Rislakki: ”Tähänhän liittyy sitten USA:n erikoisjoukot – eli vihreät baretit. Niiden oli määrä sitten tulla auttamaan suomalaisia sissisodassa. Ja siellä koulutettiin myös suomalaisia. Semmosia, jotka oli sodan jälkeen siirtyneet Amerikkaan.”

CIA:n tuleva pääjohtaja William Colby palveli Yhdysvaltain Tukholman-suurlähetystössä vuonna 1951. Hänen yhtenä tehtävänään oli pitää yhteyttä maanalaisiin vastarintamiehiin Pohjoismaissa ja toimittaa heille radioita.

Rislakki: ”Hän kirjoittikin siitä mulle. Kun mä kysyin, niin hän myönsi, että hän on ollut työasioissa Suomessa. Ja ollut yhteyksissä suomalaisiin isänmaallisiin piireihin. Näitä radioita sitten piilotettiin maan alle ja jopa järviin jostain syystä.”

Sukeltajat löysivät sattumalta vuonna 1976 Luopioisten Kukkiajärven pohjasta amerikkalaisvalmisteisia agenttiradioita. Sisäministeriön antaman lausunnon mukaan kyse oli ”sodanaikaisista radioromuista”. Samantyyppisiä radiovastaanottimia on löytynyt myös suomalaispoliitikkojen jäämistöistä.

Gladio –verkosto myös vakoili tarkkaan valikoituja suomalaisia. Organisaation tarkkailuun joutuivat lähinnä johtavat kommunistit, mutta myös pääministeri ja presidentti Urho Kekkonen.

Rislakki: ”Ne valvoivat joitakin tiettyjä osoitteita – mä oletan. Että muun muassa Vladimirovin (VIKTOR VLADIMIROV= Suomessa pitkään asunut diplomaatti ja KGB-kenraali) tai muiden KGB:n miesten osoitteita. Et se on ollut varmaankin tommosta jalkatyötä kaupungilla.”

Poliitikko Urho Kekkonen oli länsivalloille ja Suomen länsimieliselle sotilasjohdolle merkittävä huolenaihe. Häntä epäiltiin NL:n turvallisuuspoliisin KGB:n kätyriksi.

Mainio: ”Tiedettiin, että Kekkosen asema on niin keskeinen tässä Suomen ja NL:n välisessä pelissä, että kannatti olla tietoinen siitä, mitä Urho Kekkonen tekee – ja hänen toimintaansa seurattiin.”

Rentola: ”Hänhän tapaili KGB:n miehiä jatkuvasti. Helsingissä olevia diplomaatteja, jotka oli KGB:n tiedustelu-upseereita.”

Rentola: ”Kekkosella oli samantapaiset yhteydet myös britteihin. Amerikkalaisiin ei niinkään.”

Rislakki: ”Tätä jatkui kuulemma vielä 80-luvullakin – ja silloinhan Kekkonen oli jo eroamassa hommistaan. Ne alkuperäiset väitteet tuli lännestä tietysti. Että jotkut länteen menneet neuvostoloikkarit kertoivat, että Kekkonen ois agentti. Ja sitten suomalaispiirit uskoivat, että se on mahdollista ja halusivat tsekata.”

Yhdysvaltain, Britannian ja Norjan tiedustelupalvelut rahoittivat Suomen Gladio-verkoston toiminnan. Suomalaisia sotaveteraaneja houkuteltiin vakoilureissuille NL:oon valtavilla summilla – yksittäisestä retkestä saattoi tienata miljoona silloista markkaa, mikä vastasi työmiehen vuoden ansioita.

Rislakki: ”Amerikkalaiset oli kyllä hyvin tyytyväisiä ja kiitollisia siitä, mitä kaikkea suomalaiset heille toimittivat tiedustelutietoa.”

Reservin ylikersantti Ilmari Löppönen oli lypsykarjatilallinen Pohjois-Karjalan Tohmajärveltä itärajan tuntumasta. Hän oli jatkosodassa kuulunut kaukopartio-osasto Kuosmaseen.

Eräänä päivänä entiset sotakaverit ilmestyivät kolkuttelemaan ovelle. Nämä tiedustelivat Löppösen halukkuutta lähteä Nato-tiedustelijaksi itärajan taa.

Ilmari Löppösen poika Reino Löppönen: ”Kuulin, kun vanhemmat keskenään keskustelivat, että oli pyydetty ja äitin mukaan oli näitä tohmajärveläisiä kaukopartiomiehiä tullu kysymään, että nyt on tällanen ja ootko kiinnostunut. Ja äiti kerto sen, että ne miehet meni sit tonne huoneeseen ja panivat oven kiinni, ettei oo ylimääräsiä korvia kuulemassa.”

Taloon tulleet värvärit saivat Löppöseltä rukkaset.

Reino Löppönen: ”Että Ilmari oli sanonu, että kyllä se hänelle riitti se aika, minkä oli ollu siellä. Et ei hän enää lähe ottamaan sellasta riskiä, mikä on. Sitten oli just perustamassa perhettä – ellei ollu jo perustanu – niin ihan selkee syy. Ja sitten hän näki ittensä tässä jatkajana, tilan jatkajana ja kehittäjänä.”

Reino Löppönen: ”Siitä isä kyllä kerto avoimesti, että häntä oli pyydetty sinne ja millä perusteilla hän kieltäyty sitten.”

Yksi keskeisimmistä stay behind –nimistä Suomessa oli verkoston yhteyshenkilö, sotakirjailija ja urheiluvaikuttaja Erkki Palolampi. Lisäksi tärkeitä suomalaistoimijoita olivat kasvitieteen professori, reservin majuri ja kaukopartiomies Mauno Kotilainen sekä Mannerheim-ristin ritari, jääkärieversti Eino Polón.

Mainio: ”Siis upseeripiirithän olivat hyvin keskeisiä tässä. Sitten on… isänmaallisia liikemiehiä löytyy. Myös poliittisia vaikuttajia löytyy. Esimerkiksi oikeistolinjan sosiaalidemokraatteja löytyy taustalta. Varmasti myös porvaripuolen poliitikkoja.”

Rislakki: ”Siviilit eivät tästä yleensä mitään tienneet – siis muut kuin mukana olleet. Että se oli sotilaiden ja sotilastiedustelun projekti.”

Rislakki: ”Ja nää lännen tiedustelupalvelut luottivat nimenomaan sosialidemokraattiseen puolueeseen – tai puolueisiin Pohjoismaissa, koska tiesivät jo sodanjälkeisestä kokemuksesta, että ehkä ponnekkaimmin kommunisteja täällä vastustivat nimenomaan demarit.”

Tärkein suomalaissosiaalidemokraatti lännelle oli eversti Kalle Lehmus, jatkosodan aikainen Päämajan tiedotusosaston päällikkö. Lehmus toimi aikoinaan myös SDP:n puoluesihteerinä, Suomen puolustusministerinä sekä puolustusministeriön kansliapäällikkönä.

Rislakki: ”Hän on erittäin tärkeä henkilö, johon pidettiin yhteyttä. Ulkomailta käytiin tapaamassa häntä ja hän kävi ulkomailla, mutta ne paperit on hävitetty kuulemma, jotka kertovat hänen toiminnastaan.”

Toinen merkittävä sosiaalidemokraattinen Gladio–aktivisti oli asevelisosialistina ja värikkäänä persoonana tunnettu Väinö Leskinen. Leskinen oli 1950- ja 60-luvuilla yksi SDP:n vaikutusvaltaisimmista poliitikoista.

Vastarintaverkoston toiminta tapahtui kaiken demokraattisen valvonnan ulottumattomissa – eli eduskunnan ja Suomen kansan selän takana. Suomen puolueettomuuden vuoksi organisaation Nato-yhteydet oli pidettävä erityisen salaisina. Ketkä kaikki sitten tiesivät, mitä maassa oli meneillään?

Rislakki: ”Sotilastiedustelu tiesi ja upseerit – korkeatkin upseerit tiesi ja evp-upseerit. Että laajahkon piirin tiedossa, vaikutusvaltasen piirin tiedossa sen on täytynyt olla.”

MOT: ”Tiesikö suojelupoliisi?”

Rentola: ”Tiesi, mutta en tiedä kuinka alusta alkaen. Sinnekin tuli ennen pitkää tieto. Ja usein sitä kautta, että vaimot huolestuivat.”

MOT: ”Onko siitä tietoa, että tiesikö Suomen puolustusvoimien ylin johto, että tämmöistä liikehdintää on maassa?”

Rentola: ”Kyllä niiden on täytynyt ennen pitkää saada siitä tietoa.”

Ainakin puolustusvoimien komentajana viisikymmentä- ja kuusikymmentälukujen taitteessa toiminut Sakari Simelius on tiennyt asiasta.

Rislakki: ”Kenraali Simelius kun kävi USA:ssa vuonna -62, niin puolustusvoimien komentaja piti siellä esillä mm. stay behind –asiaa. Ja pyysi kalustoa amerikkalaisilta lähinnä kai tiedusteluun. Radiotiedustelukalustoa.”

Myös Suomen korkeimmassa valtiojohdossa oltiin ainakin jossain määrin tietoisia siitä, mitä maassa oli tekeillä. Syksyllä 1951 pääministeri Urho Kekkonen kertoi presidentti Paasikivelle, että länsivallat toimivat Suomessa vakoilutarkoituksessa. Kekkonen sai tiedon, kun NL:n Suomen suurlähetystö valitti hänelle asiasta.

Rislakki: ”Kekkonenhan sai tietään – suora lainaus – että amerikkalaiset puuhaavat Suomeen maanalaista armeijaa ja Paasikivi kirjoitti muistiin, että Suomi on oikea vakoilijoiden pesä ja kaikkein pahimpia ovat norjalaiset.”

”Tosihulluja”, kirjoitti presidentti Paasikivi päiväkirjaansa vieraan palvelukseen värväytyvistä suomalaisista.

Suomen hallitus asetti niin kutsutun X-komitean pohtimaan asiaa. Se sukkuloi professori Kustaa Vilkunan johdolla pitkin Eurooppaa ja yritti suomalaistiedustelijoiden toimeksiantajiin vetoamalla lopettaa toimintaa – turhaan. Lopputulema oli, että CIA yritti värvätä Vilkunankin, Kekkosen luottomiehen, agentikseen.

Yksi keskeisimmistä suomalaisista stay behind –aktivisteista oli Mannerheim-ristin ritari, kaukopartiomies, asekätkijä, metsäteknikko ja reservin yliluutnantti Paavo Suoranta.

Tutkija Pekka Turunen, Puolustusvoimat (virkavapaalla): ”Hän oli Päämajan kaukopartion tiedustelijoiden tämmöinen koordinaattori lännen maksamassa tiedustelussa rautaesiripun yli. Hän teki sinne rajan yli 50-luvulla keikkoja.”

Suoranta syntyi vuonna 1917, oli suojeluskunta-aktiivi, ja toimi talvisodassa sissiosastossa. Välirauhan aikana hän partioi siviilivaatteissa Kannaksella ja teki jatkosodassa lukuisia kaukopartiomatkoja puna-armeijan selustaan.

Turunen: ”Paavo Suoranta oli neuvostovastainen, isänmaallinen, mutta toisaalta myös semmoinen inhimillinen.”

Kauppatieteiden tohtori Pekka Turunen on kirjoittanut kirjan Paavo Suorannan elämästä. Turunen työskentelee puolustusvoimien palveluksessa. Tällä hetkellä hän on virkavapaalla ja työn alla on pari Suomen lähihistoriaan liittyvää tutkimusprojektia.

Turunen: ”Sitkeä kaveri ja yksi kovakuntoisimpia pienestä 155 cm mitastaan huolimatta. Hän oli hyvä johtaja ja sen lisäksi hän osasi hoitaa esimiehiä… hankaliinkin esimiehiin luoda hyvät suhteet.”

Suoranta ryhtyi pyörittämään metsäalan yritystä, jonka nimeksi tuli Savon Puuliike. Se oli peitefirma, jonka kautta kierrätettiin varoja NL:oon kohdistuvalle vakoilutoiminnalle.

”Suorantaa kyllä jututettiin suojelupoliisin toimesta useaan otteeseen, mutta ei hän hirveän huolissaan ollut siitä suojelupoliisin roolista. Hän oli niin kuin… hän ajatteli, että tämä on isänmaallista toimintaa, koska tässä on Pääesikunta kytkeytyneenä mukaan, niin silloin hänellä ei ole mitään huolehdittavaa.”

Suomesta Neuvostoliittoon kohdistunut Nato-vakoilu hiipui vähitellen mm. tehostuneen valvonnan takia.

Turunen: ”-54 korkeimmalta taholta tuli käsky, että pitää painaa jarrua. Sen jälkeen miehiä alettiin toden teolla vasta suojelupoliisissa valvoa.”

1950-luvun puolivälin tietämissä vakoilutoiminta itään loppui kokonaan. Vaikka tiedustelureissut päättyivät, jatkui muu vastarintatoiminta Suomessa jopa 80-luvulle saakka.

Rislakki: ”Usein sanotaan, että Suomessa tää toiminta päättyi 70-luvulla viimeistään, mutta kyllä nää Kekkosen seuraajat ja Brysselissä käyneet upseerit mulle kertoivat, että tällaista tapahtui vielä 80-luvun alussakin.”

Rislakin mukaan verkosto aktivoitui Suomessa vielä Afganistanin miehityksen aikoihin. Puna-armeija marssi Afganistaniin vuoden 1979 lopulla.

Rislakki: ”Niin mä olen ymmärtänyt, että jonkinlaista aktivoitumista tapahtui tai usko lujittui, että tässä ollaan tärkeällä asialla.”

Mainio: ”Pelättiin, että Suomessakin voi tapahtua jotain. Ja varmasti joku pelkäsi ihan aidosti sitä, että jos Neuvostoliitto miehittää Suomen.”

Miten suomalaisille vastarinta-aktivisteille lopulta kävi? Passitettiinko heidät oikeuden eteen?

Kuva/Rislakki: ”He vetäytyivät rauhallisesti eläkkeelle. Paitsi ne harvat, jotka joutuivat maanpakolaisiksi Amerikkaan tai kuolivat tuolla itärajalla, mutta heitä on aika vähän. Ja saihan jotkut vankeustuomionkin sitten Suomessa.”

Kuva/Rislakki: ”He uskoivat tietysti puolustavansa demokratiaa, mutta siinä oli ilman muuta epädemokraattisia piirteitä tässä. Jopa täytyy sanoa maanpetoksellisia piirteitä.”

Kuva/Rislakki: ”Jos ollaan ulkomaisten tahojen kanssa yhteydessä, saadaan ohjeita ja rahaa ulkomailta – ja aseita, niin kyllä se vehkeilyltä vaikuttaa, ellei viranomaisille ja poliitikoille kerrota mitään tästä.”