Tällaisia ohjeita norjalainen Magnus Bratten, 32, ei ollut koskaan saanut.
Tule syrjäiselle huoltoasemalle E18-tien lähelle. Etsi mies, jolla on sininen tuulitakki ja lakki ja jolla on edessään sanomalehti. Hän istuu ikkunasta vasemmalla.
Bratten tunsi olevansa keskellä agenttitarinaa. Ja niin hän olikin.
Hän oli koonnut tiedonsiruja; perheessä kuultuja keskusteluja, vanhempien ihmisten yllättäviä kommentteja ja 1990-luvun alussa norjalaismediassa esitettyjä tietoja koko aikuisikänsä.
Tarina oli muotoutunut hiljalleen.
Magnus Brattenin isoisä, nimeltään myös Magnus Bratten, oli työskennellyt vakoojana Helsingissä kylmän sodan aikana. Sieltä hän oli organisoinut kaukopartioiden matkoja Neuvostoliittoon Suomesta itärajan yli.
Norjalaisvakoojan työtä olivat rahoittaneet läntinen puolustusliitto Nato ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA.
Palapelistä olivat kuitenkin valmiina vasta reunat. Miten Magnus Brattenista tuli vakooja? Millaista hänen työnsä oli ja pitikö hän siitä? Millainen ihminen hän oli?
Brattenin oli pakko saada tietää.
Vuonna 2010 hän ryhtyi tosissaan penkomaan isoisänsä menneisyyttä; olihan hän toimittajana tottunut ottamaan asioista selvää.
Siksi kannatti etsiä lippalakkipäistä miestä huoltoasemalta Itä-Norjassa. Hän oli viimeisiä elossa olevia ihmisiä, jotka olivat työskennelleet Helsingissä yhdessä Magnus Bratten vanhemman kanssa. Ja juuri Magnus Brattenin nimi oli avain siihen, että hattumies oli luvannut kertoa kokemuksistaan.
Magnus Bratten vanhempi saapuiSuomeen todennäköisesti laivalla tammikuussa 1950.
Vuonna 1917 syntynyt Bratten näki Helsingin ensimmäistä kertaa suunnilleen samanikäisenä kuin hänen tyttärenpoikansa, vähän yli kolmekymppisenä.
Voimakaspiirteinen, sinisilmäinen nuori mies huomasi laivan kannelta todennäköisesti ensimmäiseksi Helsingin valkoisen tuomiokirkon, joka kaukaa katsottuna näyttää kohoavan merestä.
Muita korkeita rakennuksia Suomen pääkaupungissa oli vähän. Stockmann kohosi maamerkkinä Kolmen sepän patsaan vieressä. Mannerheimintien varrella oli vielä paljon avaraa, tyhjää tilaa.
Kaduilla autot, hevoset ja muutama raitiolinja risteilivät sulassa sovussa.
Kaikkialla oli lapsia – ja vakoojia.
Jos halusi tietää, mitä Neuvostoliiton puolella tapahtui, sinne piti mennä.
1950-luvun alussa elettiin kylmän sodan hyytävää kautta. Nato oli perustettu vuotta aiemmin. Neuvostoliiton läheisyyden vuoksi Suomesta tuli länsimaille tärkeä tiedustelukohde.
Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB erinimisine edeltäjineen kohtaisi Suomessa Naton ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n voimat. Vakoojia tuli Englannista, Ranskasta, Yhdysvalloista. Ja Norjasta.
Elettiin aikaa ennen GPS-paikannusta ja satelliitteja. Ilmakuvauksen edellytykset olivat huonot, eikä Google Earthia osattu edes kuvitella. Jos halusi tietää, mitä Neuvostoliiton puolella tapahtui ja miltä siellä näytti, sinne piti mennä.
Juuri tämän vuoksi Magnus Brattentuli Suomeen. Hän ei suinkaan aikonut lähteä rajan taakse itse. Brattenin työnantajilla oli parempi suunnitelma.
Suomalaiset kaukopartiot eli vihollislinjojen taakse lähetetyt miehet olivat herättäneet huomiota jo sodan aikana. Erityisesti kiinnosti se, että Suomessa oli paljon itärajalta tai sen takaa kotoisin olevia entisiä sotilaita. He tunsivat Neuvostoliiton Suomen-puoleiset rajaseudut hyvin.
Moni oli katkera siitä, että oma kotitalo oli jäänyt rajan väärälle puolelle. Lisäksi moni oli sodan jälkeen kipeästi rahan tarpeessa.
Magnus Brattenin työ oli organisoida tällaisten miesten etsimistä, värväämistä ja kouluttamista. Hän toimitti heille tehtäviä sekä niihin tarvittavia välineitä.
Keskeistä oli rajaseutujen liikehdinnän kartoitus sekä tärkeiden kohteiden kuten rautateiden, lentokenttien ja mahdollisten asevarastojen kuvaaminen.
Suomen historiassa kaukopartiomiesten käyttäminen kylmän sodan ajan vakoilussa tunnetaan nimellä operaatio Uppsala.
Se mullisti monen suomalaisen elämän mutta myös Magnus Brattenin yksityiselämän. Vaikutukset ulottuvat jo kolmanteen sukupolveen asti.
Äiti tiesi isästään vähän. 1980-luvulla syntynyt pikku-Magnus kuuli vain palasia sieltä täältä. Isoisä kuitenkin kiinnosti siksikin, että hänellä oli ollut täsmälleen sama nimi.
– Olin nimestä ylpeä, Bratten muistelee.
– Tiesin kyllä, että hän oli tehnyt maailmasodan aikana ja sen jälkeen jotain tärkeää. Tiesin myös, että hän oli työskennellyt Norjan suurlähetystössä Suomessa. Kuvittelin, että hän oli jonkinlainen sotasankari.
Eräänä päivänä Brattenin ollessa yläasteella tätä lähestyi erään luokkakaverin iäkäs sukulainen.
–Tiedätkö, kuka isoisäsi oli, tämä kysyi.
Mies kertoi hämmentyneelle Brattenille työskennelleensä aikanaan tämän isoisän kanssa. Mies oli ollut Norjan suurlähetystön apulaisjohtaja Suomessa samaan aikaan kun Bratten työskenteli lähetystössä.
Magnus Bratten kuoli sydänkohtaukseen Oslossa vuonna 1971, yli kymmenen vuotta ennen tyttärenpoikansa syntymää.
Siksi nuorelle Magnukselle tärkein isoisään liittyvä tietolähde on ollut oma äiti. Nykyisin 62-vuotias nainen asuu yhä Oslossa.
Brattenin vakoojamenneisyys alkoi selvitä äidille kunnolla vasta vuonna 1977. Silloin ensimmäiset Brattenia koskevat lehtiartikkelit ilmestyivät norjalaislehdissä.
Tytär ja lähisukulaiset olivat jo aiemmin epäilleet, että jokin menneisyydessä painoi Brattenia.
Nuorempi Magnus Bratten on tallentanut äitinsä lapsuusmuistot radiodokumenttiin.
– Isäni ei nukkunut öisin. Hän vaelteli ympäriinsä. En tiennyt miksi, äiti kertoo Magnukselle.
– Haluaisin kysyä, mikä sai hänet jatkuvasti katselemaan verhojen taakse.
Perheen oli odotettava autossa, kun isä tutki talon aseen kanssa.
Kotona oli ollut ase.
Jos isä oli ollut perheen kanssa viikonloppumatkalla, perheen oli odotettava autossa, kun isä tutki talon aseen kanssa.
Hän saattoi hermostua ja muuttaa mieltään nopeasti. Välillä hän vaikutti vainoharhaiselta. Menneisyydestä ei puhuttu.
Isä jakoi tyttärensä huoltajuuden sisarensa kanssa, niin että tytär asui vuorotellen molempien luona.
Magnus Bratten joi toisinaan paljon, mutta oli myös pitkiä hyviä jaksoja.
– On julmaa lukea, että hän oli yksin ja hylätty, kun hänellä kuitenkin koko ajan oli minut, äiti sanoo radiodokumentissa.
Paljon jäi kysymättä. Magnus Brattenin kuollessa tytär oli vasta 16-vuotias.
Kuoleman jälkeen tämä joutui antamaan viranomaisille Magnus Brattenin henkilökohtaiset paperit ja tämän itse kirjoittamat muistiinpanot ”kansallisen turvallisuuden” nimissä.
Seuraavina vuosina Brattenin menneisyyttä käsiteltiin melko laajasti Norjan mediassa. Norja ei kuitenkaan ole koskaan virallisesti tunnustanut, että se olisi vakoillut Neuvostoliittoa suomalaisten avulla Suomen maaperältä käsin.
Valtiolta ei siis ollut odotettavissa vastauksia.
Norjan suurlähetystö erottuu Eiran jugendhuvila-alueen muista rakennuksista, eikä mitenkään edukseen.
1960-luvulla vanhan huvilan tilalle rakennettu lähetystö äänestettiin taannoin Iltalehdessä Helsingin rumimmaksi rakennukseksi.
Vielä 1950-luvulla tässä oli suurlähettilään asuntonakin toiminut huvila. Siellä Magnus Bratten työskenteli, ainakin paperilla. Ehkä sireenit tuoksuivat silloin yhtä voimakkaasti kuin nyt.
Brattenin virallinen titteli oli sosiaaliattasea. Jo nimitys oli erikoinen, sillä tällaisiin tehtäviin vaadittiin yleensä korkeamman virkamiehen asemaa. Brattenin tausta oli Norjan ammattiliittojen keskusjärjestössä kansainvälisten asioiden sihteerinä. Yliopistossa hän oli opiskellut historiaa.
Norjan miehityksen aikana 1940-luvulla hän oli osallistunut laittomien, saksalaismiehitystä ja hallintoa arvostelevien julkaisujen kirjoittamiseen.
Niiden vuoksi hän oli jopa joutunut pakenemaan yön pimeydessä rajan yli Ruotsiin syksyllä 1944.
Juuri tällaisista ihmisistä Norjan tiedustelu oli kiinnostunut.
Norjan silloinen puolustusministeri Jens Hauge kutsui uskollisen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenen Magnus Brattenin Helsingin suurlähetystöön suoraan ammattiyhdistystyöstään.
Brattenia ei kuitenkaan suurlähetystöllä juuri näkynyt. Hän kävi siellä vain silloin kun sattui huvittamaan.
– Norjan ulkoministeriön arkistosta löytyy kymmeniä edellisen attasean kirjoittamia kuivahkoja raportteja esimerkiksi eri organisaatioiden välisistä suhteista Suomessa. Sen sijaan Magnus Brattenin nimellä niitä ei löydy ainuttakaan, kertoo tyttärenpoika Bratten suurlähetystön portailla.
Arkistosta löytyi myös Norjan silloisen suurlähettilään kirjoittama kirje. Siinä paheksutaan sitä, että Bratten antaa ymmärtää olevansa lähettilään yläpuolella.
Hän ei ota vastaan määräyksiä ja tekee mitä haluaa, lähettiläs valittaa.
Lähettiläs kirjoitti ulkoministeriöön pyytääkseen attaseaa, joka ymmärtäisi jotain verkostoitumisesta ja sotilaskysymyksistä.
Mutta turhaan. Bratten oli ja pysyi.
Norjan vakoilu ja kaukopartiotoiminta käynnistyi heti vuonna 1950.
Entisiä suomalaisia kaukopartiomiehiä ryhdyttiin värväämään vakoiluretkille syvälle rajan taakse. Ensimmäiset matkat rajan yli tehtiin jo samana keväänä.
Onnistuneesta retkestä maksettiin suomalaisille jopa miljoona silloista markkaa.
Raha oli hyvä houkutin. Alkoholi oli sodan jälkeen monille ongelma, eikä pitkäjänteinen palkkatyö kiinnostanut kaikkia.
Norjalaiset hankkivat kaukopartiomiehille esimerkiksi saksalaisvalmisteisia Robot-merkkisiä kameroita, joilla oli tarkoitus kuvata rajan takana.
Joillakin oli pienempiä kameroita piilotettuna saappaaseen. Mukaan annettiin myös muonaa ja pistooleja.
Magnus Bratten esiintyi koodinimellä Matti. Hänen tehtävänsä oli johtaa operaatiota Suomessa. Hän järjesti suomalaisille räjähde- ja kuvauskoulutuksia. Niitä varten hänellä oli sala-asuntoja muun muassa Katajanokalla.
Bratten myös kuljetti kouluttajia ja varusteita itse autolla Itä-Suomeen lähelle rajaa, jolla partiot valmistautuivat ylitykseen.
Kulut ja tarvikkeet maksoi CIA.
Suurlähetystö ei ollut vain Brattenin näennäistyöpaikka. Sillä oli hänen koko tulevaisuutensa kannalta vielä isompi symbolinen merkitys.
Tässä suurlähetystössä Bratten meni naimisiin, suomalaisen naisen kanssa.
– Olin noin kymmenen, kun kuulin, että minulla on suomalainen isoäiti. Siihen asti olin pitänyt mummonani naista, joka oikeasti oli isoisäni sisar,nuorempi Magnus Bratten kertoo.
Bratten meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa.
Tilanne oli lapselle hämmentävä. Perhe pakkautui autoon ja ajoi Oslosta Ruotsin puolelle sairaalaan. Siellä noin 65-vuotias suomalainen isoäiti oli kuolemaisillaan. Hän sairasti syöpää, aika oli vähissä.
– Muistikuvissani hän on hauska ja iloinen. Hän vitsaili valmistautuvansa Lillehammerin olympialaisiin, Bratten muistelee.
– Mutta voi olla, että lapsen näkökulmasta tilanne oli niin vaikea käsitellä, että olen jälkikäteen tehnyt tapaamisesta iloisen.
Magnus Brattenin isoisä tapasi suomalaisen, Ruokolahdelta kotoisin olleen Ellenin luultavasti melko pian Suomeen saapumisensa jälkeen.
Ilmeisesti he tapasivat Kaisaniemenkadun Kappa-Keskuksessa, joka myi miesten vaatteita. Ulkoasustaan tarkka Bratten oli hyvinkin saattanut olla paikan vakioasiakas.
Ellen oli jäänyt orvoksi jo hyvin nuorena ja mennyt töihin heti kun oli kyennyt. Helsingissä hän oli aloittanut kotiapulaisena.
Hän oli Magnus Brattenia kymmenen vuotta nuorempi ja lyhyt, alle 160-senttinen.
Hän joutui katsomaan yli 180-senttistä Brattenia ylöspäin.
Raamikas norjalaismies on todennäköisesti erottunut muista asiakkaista. Suomeakin Bratten osasi ainakin jonkin verran.
Ellen muutti Brattenin tilavaan asuntoon Dagmarinkadulle.
He olivat sunnuntailapsia.
Jälkikäteen on vaikea tietää, mikä pariskuntaa yhdisti. Oliko kyse rakkaudesta ensisilmäyksellä vai jostain ihan muusta?
Ellen oli kiinnostunut taiteesta; hän maalasi ja unelmoi. Hän oppi nuorena tulemaan toimeen omillaan ja selvitti yksin tiensä maalta Helsinkiin.
Myllärin poika Bratten oli raivannut tiensä maaseudulta yliopistoon asti. Hän sai perheen lapsista pisimmän koulutuksen.
– He olivat sunnuntailapsia, sanoo Magnus Bratten nuorempi.
– Molemmat tulivat lähes tyhjästä, mutta he pääsivät omilla tavoillaan pidemmälle nuorina kuin muut perheenjäsenensä.
Olympiakesänä 1952 Helsingin kadut täyttyivät erimaalaisista ihmisistä, vieraista kielistä – ja vakoojista. Suuri kansainvälinen tapahtuma tarjosi täydellisen suojan, joka houkutteli vakoojia niin, että heitä oli enemmän kuin koskaan.
Tässä joukossa Bratten vaikutti olleen kuin liukas kala vedessä.
Hän ei ollut mikään varjoissa viihtyvä hämärähahmo. Päinvastoin, Magnus Bratten näkyi ja kuului.
Hän antoi mielellään ymmärtää, että rahaa oli. Bratten kävi pintaliitopaikoissa, ravintoloissa ja hotelleissa.
Ainakin joidenkin mielestä hän leuhki liikaa hienolla autollaan. Brattenin kiiltelevä Citroën oli Helsingin kaduilla tavallinen näky.
Siihen saattoi olla syy.
Miehiä houkuteltiin partiomatkoille rajan taakse nimenomaan isoilla rahoilla. Ajatus uudesta autosta kutkutteli. Ainakin yhden kaukopartiomiehen tiedetään ostaneen auton onnistuneen tehtävän jälkeen.
Moni hotelli rakensi itsestään kansainvälistä olympialaisia silmällä pitäen, niin myös Bulervardin Klaus Kurki.
Sen erikoisuutena oli useille kielille käännetty ruokalista sekä sähköllä toimiva noutopöytä, joka piti kylmät alkuruuat viileinä.
Tämä oli Magnus Brattenin lempipaikkoja. Joskus hotellista eri nimillä otetuissa huoneissa keskusteltiin tulevista värväysoperaatiosta. Kameroita ja pistooleja vaihdettiin kädestä käteen.
Lopuksi Bratten lähti näyttäville illallisille, ehkä tyttö kainalossa. Moni tarjoilijoista, ainakin naispuolisista, tunsi Brattenin nimeltä.
Nykyään Klaus K:n nimellä toimivassa hotellissa 1950-luvusta muistuttaa vain hotellin sisäänkäynti, jossa hotellin nimi on kirjoitettu graniittiin.
– Isoisästä on vaikea muodostaa objektiivista kuvaa. On vain vähän ihmisiä, jotka muistavat hänet ja hekin katsovat häntä jotain poliittista taustaa vasten, Bratten pohtii hotellin baaritiskillä.
Isoisä-Bratten vaikuttaa esimerkiksi olleen aidosti huolissaan vakoiluun osallistuneiden ihmisten kohtaloista. Hän oli mukana järjestämässä näille matkoja ja majoitusta Norjaan, kun maa alkoi Suomessa poltella jalkojen alla.
Nuori Bratten yrittää katsoa vakooja-Brattenia toimittajan tarkkuudella. Ehkä vieläkin enemmän hän kokee penkovansa tämän elämää tyttärenpoikana.
– Äitini on päättänyt pitää isäänsä hyvänä ihmisenä, eikä siinä mitään, Bratten sanoo.
– Minulle kyse on ehkä ihmisyydestä ylipäätään. Minusta ihmiset eivät koskaan ole kokonaan hyviä tai pahoja. Minulle kävisi sekin, jos selviäisi, että hän toimi ilkeästi ja väärin. Ymmärtäisin sen. Hän teki vaikeassa tinteessa sen, minkä pystyi.
Porttikongin yläpuolella sijaitsevassa ikkunassa ei näy liikettä. Verhot kertovat, että joku tässä asuu.
Bratten katselee ympärilleen Dagmarinkadulla Etu-Töölössä.
– Tämä oli ainoa paikka, jossa isovanhempani olivat yhdessä. Se tekee tästä paikasta erityisen, Bratten sanoo.
– Minun on helppo kuvitella isoisäni tänne keikaroivassa 1950-luvun puvussa. Äitini on vauva, joka ehkä katsoo tuosta ikkunasta ulos mummoni sylistä, hän sanoo hymyillen.
Perhe-elämä Dagmarinkadulla ei kuitenkaan ollut pelkkää auvoa. Bratten tuli ja meni yllättäen, eikä vaimo usein vaikuttanut tietävän, missä mies oli. Vaimon sukulaisetkaan eivät onnistuneet tapaamaan Brattenia.
Oliko vain sattumaa, että Ellen oli kotoisin aivan Neuvostoliiton rajan tuntumasta?
Vakoojan avioliitto on helppo kyseenalaistaa.
Oliko vain sopiva sattuma, että Ellen oli kotoisin Ruokolahdelta, siis aivan Neuvostoliiton rajan tuntumasta? Oliko hänellä vain sattumalta syrjäinen pieni metsämökki, jota Bratten käytti tapaamisiin ja rahan välittämiseen? Oliko vakoojan ammatin kannalta vain uskottavampaa olla naimisissa?
Nuorempi Bratten ajattelee silti isovanhempiensa tarinaa mieluiten rakkaustarinana.
– Kaksi köyhyydestä ponnistanutta ihmistä, jotka selvisivät suuressa maailmassa yksin. Molemmat olivat kokeneet sodan ja selvinneet siitä, hän sanoo.
– Eikä isoisä mennyt enää koskaan uudestaan naimisiin.
Brattenin ja tämän vaimon suhteen päättyminen on mysteeri, jonka nuorempi Bratten haluaisi vielä ratkaista.
Se tiedetään, että Magnus Brattenin ja suomalaisen Ellen-vaimon suhteen vaiheet kietoutuvat yhteen operaatio Uppsalan lopun kanssa. Vuonna 1953 selvisi, että venäläisillä oli myyrä operaation sisällä. Heillä oli muun muassa ennakkoon tiedossa joidenkin kaukopartioiden reittejä.
Silmukka Brattenin ympärillä kiristyi. Suojelupoliisi oli pidättänyt ensimmäisen kaukopartiomiehen jo loppuvuodesta 1952 ja nyt muitakin uhkasi jäädä kiinni.
Suomalaismiehiä oli jo paossa Norjassa.
Bratten suositteli operaation lopettamista, mutta Norjan tiedustelu Oslossa halusi jatkaa. Tästä tuli Brattenin ja Oslon välillä riitaa.
Kaiken keskellä Bratten ja Ellen-vaimo tunsivat olonsa uhatuiksi. Lopulta vuonna 1954 tai 1955 joku yritti murtautua Dagmanrinkadun asuntoon keskellä yötä.
Heti seuraavana päivänä he pakkasivat pieneen laukkuun viikonloppuvierailuun riittävän määrän tavaraa ja matkustivat Ruotsin kautta Osloon.
Siellä päätettiin nopeasti, että Brattenin ei olisi enää turvallista palata Suomeen.
Keväällä 1955 pariskunnalle syntyi Oslossa tytär.
Tämän jälkeen tarinat eroavat toisistaan.
Yhden version mukaan Magnus Bratten maksoi vaimolleen, jotta saisi pitää lapsen itsellään yksin. Vaimo olisi palannut takaisin Suomeen nopeasti ja lopettanut yhteydenpidon.
Toisen version mukaan Norjan sosiaaliviranomaiset olisivat puuttuneet perheen tilanteeseen ja määränneet lapsen isälleen pian sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Norjaan.
Minusta tuntuu, että äiti ajattelee tulleensa oman äitinsä hylkäämäksi
Kolmannessa versiossa pieni tytär viettää vielä taaperona aikaa äitinsä kanssa Suomessa. Ellen oli käynyt pyytämässä Norjan suurlähetystöstä rahaa lapsen elatukseen 1950-luvun lopulla**.**
Siinä vaiheessa Etu-Töölö oli vaihtunut työläisten kansoittamaan Vallilan kaupunginosaan.
Lähetystön muistiinpanon mukaan Ellenin pyyntö evättiin, koska lapsi ei ollut Suomessa vaan isänsä luona Oslossa.
Varmuutta tapahtumien kulusta enää tuskin saadaan.
.
Tyttärelleen Magnus Bratten oli kertonut, että oli 36-vuotiaana ymmärtänyt, ettei halunnut enempää lapsia. Hän oli kuitenkin halunnut huolehtia siitä yhdestä lapsesta, jonka oli saanut.
Magnuksen äidille isän tapaus on loppuunkäsitelty. Suomeen hän ei ole juuri ollut yhteydessä. Kuolinvuoteellaan Ellen sanoi tyttärelleen, että ei katunut menneisyydestään mitään.
– Minusta tuntuu, että äiti ajattelee tulleensa oman äitinsä hylkäämäksi, nuorempi Bratten sanoo.
– Minun näkökulmastani he molemmat tavallaan hylkäsivät hänet: Magnus Bratten jakoi tyttärensä huoltajuuden sisarensa kanssa. Hän oli myös töidensä vuoksi paljon ulkomailla.
Magnuskin oli jo luopua toivosta, että löytäisi isovanhempiensa tarinaan enää uusia paloja.
Sitten viime syksynä kaukainen sukulainen otti yhteyttä, koska oli tekemässä sukututkimusta.
Lopulta linkki Suomeen löytyi.
Viime talvena Magnus Bratten matkusti jännittyneenä Hyvinkäälle tapaamaan Suomessa asuvia sukulaisiaan ensimmäistä kertaa. Joukossa oli hänen isoäitinsä yli 90-vuotias sisar.
Tapaaminen oli lämmin ja pitkä.
– Haluan matkustaa pian uudestaan heidän luokseen. Haluan käydä saunassa ja vaikka juoda yhdessä vodkaa, jos he haluavat. Haluaisin oppia kaiken suomalaisista juuristani, Bratten sanoo.
Bratten uskoo, että sukulaisten avulla hän voi jälkikäteen tutustua isovanhempiinsa paremmin. Ehkä menneisyyden arvoitusten ratkaiseminen ei sittenkään ole tärkeintä.
Hän olisi vain sanonut, että lopeta jo. Et kuitenkaan saa tietää mitään.
– Eniten toivon, että olisin voinut tehdä isovanhempieni kanssa tavallisia asioita. Kuulla tarinoita heidän lapsuudestaan, käydä museoissa ja jutella vaikka säästä.
Entä alun lippalakkipäinen mies, jonka Magnus Bratten tapasi huoltoasemalla?
Hän kielsi mainitsemasta nimeään radiodokumentissa, joten ei julkaista sitä tässäkään. Hän työskenteli läheisesti vakooja-Magnus Brattenin kanssa 1950-luvun Helsingissä.
Hänen koodinimensä oli Harri. Hän toimi yhdyshenkilönä Magnus Brattenin ja suomalaisten sotilaiden välissä. Hän oli myös ollut mukana valitsemassa tiedusteluretkille sopivia miehiä.
Kenellekään muulle kuin Magnus Brattenin lähisukulaiselle hän ei halua tarinan yksityiskohtia kertoa, eikä kovin paljon edes hänelle.
– Tiedätkö, tällä alalla, kun lopetat työt, sinut unohdetaan. Sinua ei enää ole. Sinulla ei ole yhteyttä entisiin kollegoihisi, hän sanoi Brattenille.
Harri epäilee, että Magnus Bratten olisi mielellään myöhemmin puhunut jonkun entisen kollegan kanssa, jos se olisi ollut mahdollista.
– Olisipa ollut hauska jutella hänen kanssaan! Olisin halunnut kysyä monta asiaa, Harri sanoi.
– Mutta hänessä virtasi vakoojan veri. Hän olisi vain sanonut, että lopeta jo. Et kuitenkaan saa tietää mitään.
J_uttua varten on haastateltu lisäksi historian dosentti Juha Pohjosta, Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttia Pekka Visuria ja tietokirjailija Jukka Rislakkia. Lähteinä on käytetty muun muassa seuraavia teoksia: Markku Tasala: Operaatio Uppsala; Pekka Visuri: Suomi Kylmässä sodassa; Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa, Matti Simola: Ratakatu 12._