Snellmanin 100-vuotispäivä ja sukunimien suomalaistaminen

”Mikä on nimi ja päällekirjoitus tuhansilla Suomen kansalaisilla? Muukalainen sana, jonka merkitystä useat eivät itsekkään tiedä eivätkä osaa sitä edes oikein ääntää. Samperi ja Ranteli, Limperi ja Rinteli, Holmeeni ja Salmeeni – – ellei tämä ole narrimaista ja suoraa, rehtiä ihmistuntoa alentavaa, niin sitten ei mikään. – – On vain yksi tunto, yksi tahto, joka julistaa tuhansista suista: tähän saakka, ei edemmäksi – olen suomalainen nimeltäni, mieleltäni ja kieleltäni.”

Nämä Johannes Linnankosken sanat avasivat sukunimien suomalaistamiskampanjan maaliskuussa 1906. Nimenmuutokset julkaistaisiin kahdestoista toukokuuta, Snellmanin satavuotispäivänä, jota vietettäisiin yhteisenä juhlapäivänä koko maassa.

Mikä Linnankosken tähän agitaatioon johdatti? Hänet oli valittu kampanjaan suomenmielisen nuoren yliopistoväen ja sivistyneistön keulakuvaksi, koska hän oli edellisenä vuonna julkaissut ensimmäisen suomalaisen best seller -romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta ja osallistunut suurlakon jälkeiseen poliittiseen debattiin lentokirjasellaan Kuinka uutta Suomea rakennetaan. Hän oli jo aiemmin Porvoon seudulla lehtitoimittajana, silloin Vihtori Peltosena, kirjoittanut suomalaisten sukunimien puolesta.

Snellmanin päivän nimenmuutto – sata vuotta sitten – oli jatkoa aiemmille sukunimenmuutoille, joihin suomenmieliset ylioppilaat olivat kehottaneet vuosisadan alusta Vapun päiviksi.

Vuosien 1905 ja 1908 välinen murroskausi oli voimakkaan kansallisuuspolitiikan jakso. Monien mielestä suomalaisuuspolitiikka oli siihen mennessä jo saavuttanut tavoitteensa, kun suomenkieliset koulut olivat yleistyneet, sivistyneistö ja virkamiehet suomenkielistyneet, suomenkielisiä sanomalehtiä oli runsaasti ja myös talouden alueella suomalaiset yritykset olivat menestyneet.  Jotain oli silti jäänyt tekemättä. Suomen säätyläistöltä oli jäänyt astumatta viimeinen askel, ja nyt siihen tuli tilaisuus.

Elettiin yhteiskunnallisesti hyvin aktiivista aikaa. Syksyn 1905 suurlakkoa seurasivat suurmielenosoitukset yleisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan puolesta.

Snellmanin päivän suurnimenmuutto oli osa poliittista kuohuntaa, jossa Suomen yhteiskunnallinen elämä mullistui ja eri kansanluokat hakivat voimaa demokratian toteuttamiseksi, sääty-yhteiskunnan murtamiseksi ja tsaarin Venäjän sorron lieventämiseksi. Protesti kohdistui myös ruotsalaisuuden vanhaa historiallista painolastia vastaan.

Suomenmielistä, ruotsinkielisyydestä irtautumaan tahtovaa sivistyneistöä oli 1840-luvulta alkaen sykähdyttänyt kansallinen mieli, mutta se ei ollut vielä rohjennut laajemmin suomalaistaa omia nimiään. Siihen tarvittiin suurta yhteistä mielenilmausta, joukkovoimaa, josta oli saatu kokemusta suuren adressin keruussa, kutsunnoista kieltäytymisissä ja suurlakossa. Joukossa ei arinkaan liikaa erottuisi.

Suurnimenmuutto oli samalla säätyläisten kädenojennus tavallisen kansan suuntaan: olemme omaksuneet kansan kielen, olemme mieleltämme ja nyt myös nimiltämme suomalaisia. Näin sivistyneistö halusi osoittaa olevansa valmis eheän, ei-säätyläisen suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Snellmanin 100-vuotispäivän kunniaksi vuosina 1906 ja 1907 suomalaistui kaikkiaan noin 70 000 henkilön nimi.

Vuonna 1906 Linnankosken keskeisin tavoite oli suomalaisen kulttuurin ja kielen arvostuksen kohottaminen sekä kansallisen eheyden saavuttamien, ei niinkään nimien suomalaistaminen. Se oli myös Linnankosken aikaisen Suomalaisuuden liiton ohjelma. Tässä hän oli täydellinen Snellmanin seuraaja. Snellmanillekin nimien suomalaistamista tärkeämpää oli suomalaisen kulttuurin ja kielen nostaminen. Suomalaiselle rahvaalle suomalaiset sukunimet olivat kuitenkin tärkeitä, ja he olivat omaksuneet ne jo ennen sivistyneistöä: niitä olivat 1800-luvun viimeisen neljänneksen aikana Snellmanin ja Topeliuksen hengessä syntyneet Virtaset, Niemiset, Mäkiset, Lahtiset, Laineet, Virrat, Peltolat ja Mäkitalot.

SIRKKA PAIKKALA

Esitetty Ylen Radio 1:ssä 6. ja 21. ja 22.7.2006

• Paikkalan samasta aiheesta kirjoittama pitempi artikkeli on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 3/2006